Nyt on yksi vaihtoajan tapahtumarikkain ja vaihtelevin viikonloppu takana! Nukuin viime yönä jotkut aivan hillittömän pitkät yöunet, sillä viikonlopun aikana en ehtinyt paljonkaan aikaa viettää sängyssä. Koko viime viikon ajan Potsdamissa oli käynnissä kansainvälinen teatterifestivaali Unidram, ja perjantai-iltana päätimme käydä katsomassa erästä nukketeatteria. Valitettavasti liput siihen oli loppuunmyyty, joten päädyimme katsomaan esityksen nimeltä Katastrophe. Jälkikäteen ei kyllä yhtään harmita, sillä esitys oli mahtava ja jotain ihan erilaista, mitä olen koskaan elämäni aikana nähnyt! Esitys oli todella kaukana perinteisestä teatterista, sillä varsinaisia näyttelijöitä ei ollut, vaan esityksen päähenkilöinä toimivat nallekarkit. Siinä oli käytetty paljon erilaista tekniikkaa, sillä kaikki tapahtui nallekarkkien mittakaavassa ja se kuvattiin videokameroilla, joiden kuva puolestaan heijastettiin kolmelle eri valkokankaalle. Nallekarkit saivat kyytiä, kun esityksessä mm. käytettiin erilaisia kemiallisia erikoistehosteita ja nallekarkkeja myös sulatettiin ja haudattiin hyytelöön. Nimensä mukaisesti esitys kertoi erilaisista katastrofeista, joita nallekarkkiyhdyskunta joutui kokemaan kehityksensä aikana. Luonnonkatastrofien, kuten tulivuoren purkauksen ja maanjäristyksen lisäksi käsiteltiin ihmiskunnan itse aiheuttamia katastrofeja. Siinä sai kyytiä mm. sodat, raha ja uskonto. Huumoria oli kuitenkin käytetty sopivasti, ettei aihe käynyt liian raskaaksi. Näytöksen jälkeen lähdimme vielä Berliiniin, jossa osa porukasta päätyi klubille, jonne miehiltä oli pääsy kielletty ja minä päädyin neiti M:n ja yhden miesvahvistuksen seurassa syömään apfelstrudelia Hackescher Marktille. Kotiin pääsin joskus kahden ja kolmen välissä.
Lauantai vierähtikin sitten käytännössä kokonaan Berliinissä. Kävimme ensin Ostbahnhofin läheisyydessä sijaitsevalla Berliinin muurin pätkällä, jota kutsutaan East Side Galleryksi. Se on myös käsittääkseni pisin ehjäksi jäänyt osa, ja nykyään se tosiaan toimii kansainvälisenä vapauden muistomerkkinä. Muuri on täynnä erimaalaisten taiteilijoiden maalaamia teoksia. Harmi kyllä, että muuriin on myös maalattu graffiteja ja erilaisia töhryjä itse teosten päälle. Kävimme myös kävelemässä vähän kauempana sellaisella alueella, jossa turisteja ei juuri näkynyt. Oli mielenkiintoista nähdä sitä oikeaa Berliiniä, eikä vain ydinkeskustaa. Tietämättämme satuimme myös kävelemään Watergate-klubin ohi, jossa sitten vierähti koko lauantaina ja sunnuntain välinen yö. Klubi on yksi Berliiniin kuuluisimmista, ja sinne sisäänpääsy oli kuin yhtä suurta peliä. Esimerkiksi isoja porukoita ei mielellään päästetä sisään, etenkin jos se on miesvaltainen. Päätimme siis jakaantua neljästä tytöstä ja kahdesta pojasta koostuvasta porukasta kahteen pienempään. Sisälle ei myöskään pääse, jos meluaa tai hihittelee tai käyttäytyy muuten epäsopivasti jonossa. Olimme myös etukäteen ottaneet selvää illan kolmesta dj:stä, sillä portsarit etsivät ihmisistä jatkuvasti syitä olla päästämättä sisään, ja yksi "hyvä" syy on se, ettei satu tietämään kuka sinä iltana soittaa. Onneksi olimme berliiniläisen bilekäsityksen mukaan ajoissa liikkeellä, sillä sisään pääsimme jo joskus puoli yhden maissa. Sisäänpääsy maksoi 15 euroa, mutta oli kyllä sellaiset reivit, että kannatti maksaa. Klubi oli hyvin askeettisesti sisutettu, mutta paikkana silti ihan mieletön, sillä yhden seinustan isoista ikkunoista avautuikin näkymä Spree-joelle. Yläkerrassa kahden vastakkaisen seinän ja katon läpi kulki valoseinämä, joka toi ihan oman tunnelmansa tanssilattialle. Ensimmäinen dj tosin oli vähän so lala (eli olisi se nyt huonompikin voinut olla...), mutta kaksi seuraavaa kyllä räjäytti pankin! Korvatulpat olivat kyllä ihan must, sillä musiikki oli niin kovalla, että tunsin basson aiheuttaman ilmavirran :D Osa porukasta lähti kotiin jo joskus neljän aikoihin, mutta itse painoin pään tyynyyn vasta kahdeksalta aamulla :D
Sunnuntaina sitten palasin korkeakulttuurin pariin, sillä Berliinin jazzfestivaaleilla esiintyi Iiro Rantala. Konsertti oli huikea! Olen vieläkin ihan sanaton, sillä mitkään adjektiivit eivät pysty kuvaamaan sitä riittävissä määrin. Konsertissa myös palkittiin Lost Heroes -albumi vuoden jazzlevynä, enkä kyllä yhtään ihmettele. Kuuluu myös minun lempilevyihini. Konsertin lopuksi sain vielä nimmarin! Harmitti vain se, että en ollut ottanut omaa kopiotani Lost Heroesista mukaan tänne, vaan se on Suomessa. Signeerattu versio siitä olisi ollut ehkä hienointa ikinä! Konsertti oli kyllä yksi paitsi vaihdon ajan, varmaan myös koko tähänastisen elämäni kohokohdista. Kannatti lähteä!
Tämä päivä onkin sitten mennyt käytännössä vain siihen, että olen yrittänyt toipua viikonlopusta. Eli siis en ole käytännössä saanut juuri mitään aikaiseksi, mutta onneksi ei tuota tekemistä ihan hirveästi ole muutenkaan. Tänään on saamattomuuden lisäksi vaivannut myös vähän koti-ikävä, sillä tällä viikolla on isänpäivän lisäksi myös äitin ja rakkaan pikkuveljeni O:n syntymäpäivät. Viikonlopuksi luvassa on ehkä vähän helpotusta, sillä perjantaina lähden Düsseldorfiin toisen O:n luo. On jo aikakin, sillä ollaan nähty viimeksi kesäkuussa. Odotan jo innolla :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti